Kirjailija vaihtaa nimeään
Eija Lappalainen
Grafomania/11.2.2007

Kirjailijan nimenvaihdokselle voi olla montaa syytä: naimisiinmeno, ero, halu käyttää salanimeä tai molempia sukunimiä. On kirjailijoita, jotka käyttävät sekä nykyistä sukunimeä että vanhaa tyttönimeä – riippuen siitä kenelle kirja on suunnattu.

Itse puntaroin nimenvaihtoa pitkään. Olin tunnettu Laitisen nimellä ja saanut sillä nimellä jo vähän näkyvyyttäkin nuortenkirjailijana. Nimemme rimmasivat Leinosen kanssa niin hyvin yhteen, että toimittajatkin menivät sekaisin, kumpi olikaan kumpi. Yhteiskirjoittajien brändiä Laitinen-Leinonen oli vaikea rikkoa. Kun menin naimisiin, ajattelin säilyttäväni kirjailijana vanhan tyttönimen, Lappalainen olkoon yksityisenä nimenäni.

Kun eri tilanteissa jouduin esittelemään itseni:
– Lappalaisen Eija.
– Etkös sä ole se… Laitinen?
– Joo, menin naimisiin. Kirjailijanimeni on Laitinen.
Tai:
– Lappalaisen Eija, se kirjailija Laitinen.
Tai:
– Laitisen Eija, nykyisin Lappalainen.

Identiteettini alkoi repeytyä kahdeksi, esittely oli yhtä lalattelua. Kun töissä ja arkielämässä ihmiset vielä omaksuivat Lappalaisen nimenäni, aloin yhä vahvemmin ajatella itseäni Lappalaisena. Lopulta kirjoitin kirjan käsikirjoitukseen kirjailijanimekseni Lappalainen. Ei se näyttänyt yhtään hullummalta.

Nimenvaihdos tai -vaihtamattomuus ovat tietysti jokaisen henkilökohtainen asia. Kirjailijalle nimenvaihdokseen liittyy aina pieni jännitys, tunnistavatko vanhat lukijat vai hukkuuko nimi unohduksen syövereihin? Uransa alussa olevalle kirjailijalle nimenvaihdos tuntuu samalta kuin aloittaisi tyhjältä pöydältä. Nimi ei ole kenellekään tuttu, on raivattava tiensä taas tuntemattomuudesta tunnetuksi. Taottava uudella nimellä tekstejä, julkaisuja ja oltava esillä, jotta kirjailija löydettäisiin.

Toisaalta nimenvaihdos voi tuntua yhtä virkistävältä kuin salanimen ottaminen. Astun Lappalaisen kirjailijasaappaisiin ja mitä kaikkea kokeilevaa ja uutta voinkaan Lappalaisena kirjoittaa. Vaikka Laitinen ja Lappalainen ovat perussuomalaisia, tavallisia sukunimiä, uuden nimen haltuunotto tuntuu mielenkiintoiselta muutokselta. Uuteen sukunimeen on luotava suhde, kunnes se tuntuu istuvan minulle. Olen kokenut nimenvaihdoksen piristävänä asiana, ja toivon että sen vaikutukset ulottuvat myös kirjailijaidentiteettiini ja teksteihini.

Kuinka lähestyä kustantajaa?
Anne Leinonen

Tärkeintä on, että kirjoittaa omaperäisen, sujuvasanaisen, omalle tyylille ja äänelle uskollisen käsikirjoituksen. Tekstissä on oltava imua jo ensimmäiseltä sivulta lähtien! Joskus on hyvä antaa käsikirjoituksen levätä ja kirjoittaa myöhemmin uudestaan. Ensimmäinen koneen äärellä syntyvä hengentuote on harvoin täyttä tavaraa.

Kirjoittaminen vaatii työtä, työtä ja jälleen kerran työtä. Ennen kaikkea kirjoittaminen vaatii vahvoja istumalihaksia. Kirjoittajan täytyy varautua oikolukemaan ja korjaamaan käsikirjoitusta lukuisia kertoja. Vaikka kaikkia kirjoitusvirheitä ja kielioppivirheitä ei itse huomaisikaan, on ne pyrittävä saamaan pois lopullisesta versioista. Suomen kielen sanakirja ja lähdeteos kieliopista ovat hyviä apuvälineitä.

Omiin ideoihinsa ja oivalluksiinsa ei pidä rakastua liiaksi - yleensä juuri kirjoittajalle rakkaimmat kielikukkaset ja juonenkäänteet ovat lukijan kannalta huonoimpia elämyksiä. Käsikirjoitus kannattaa antaa luettavaksi vähintään yhdelle lukijalle ennen kuin sen lähettää eteenpäin. Ulkopuolinen arvioija löytää virheitä, joille itse on sokea. Aina parempi, jos lukijalla on kirjallista tietämystä ja rohkeutta olla kriittinen.

Kustantaja ei ole arvostelupalvelu, eli pelkän testin vuoksi käsikirjoitusta ei sinne kannata laittaa. Jos lopputulos ei tunnu valmiilta, kannattaa vetää käsikirjoitus jäähylle ja jatkaa myöhemmin työstämistä. Tarvittaessa voi käyttää eri kirjoittajayhdistysten arvostelupalveluita, niissä on arvostelijoina kirjailijoita ja kriitikoita. Arvioittaminen ei yleensä ole ilmaista, laadusta joutuu maksamaan kipurahat.

Sivuja ei kannata nitoa yhteen, vaan ne jätetään irrallisiksi. Pahvikansiossa sivut pysyvät kätevimmin järjestyksessä. Rei'itetyt kansiot ovat kömpelöitä postittaa ja kuljettaa. Käsikirjoituksen jokainen sivu numeroidaan juoksevasti. Kannattaa käyttää tietokonetta tai kirjoituskonetta, lasertulostinta ja riittävää riviväliä. Teksti tulostetaan yhdelle puolelle paperia. Times New Roman 12 on hyvä fontti, riviväli 1,5 tai 2, marginaaleja esim. 3- 4 senttiä molempiin reunoihin mahdollisia kustannustoimittajan merkintöjä varten.

Käsikirjoitukseen kannattaa miettiä valmiiksi luvut, kappaleet, otsikot. Mitään typografisia kokeiluja ei suositella, koska käsikirjoitus ei ole valmis kirja eikä sen tarvitse jäljitellä hienoa ulkoasua. Kursiivia ja isoja kirjaimia voi käyttää harkitusti, jos se on tekstin kannalta oleellista. Kuvakirjoissakin teksti on tärkein, mahdolliseksi kuvitusehdotukseksi riittää aukeama.

Käsikirjoituksesta kannattaa aina ottaa paperikopio, samoin varmuuskopio kovalevyn uumeniin. Alkuvaiheessa kustantajalle ei kannata lähettää levykkeitä, niitä kysytään jos käsikirjoitus julkaistaan.

Saatekirjeessä on turha kehua itseään tai luetella laajaa suosittelijajoukkoa. Jokainen kirjoittaja seisoo tai kaatuu omilla jaloillaan. Oleellisinta on lyhyt kuvaus siitä mitä on kirjoittanut, ajan tasalla olevat yhteystiedot ja kohtelias pyyntö, että kustantaja tutustuisi käsikirjoitukseen. Isoissa kirjoituskilpailuissa menestyneet ja nimeä saaneet yleensä tiedetään jo talossa. Hyvä käsikirjoitus puhuu puolestaan.

Postittamisen jälkeen alkaa odottaminen. Nykypäivänä odotusaika venyy usein luvatusta kolmesta kuukaudesta puoleen vuoteen, jopa vuoteen. Siksi suositellaan, että käsikirjoitus laitetaan kerralla useampaan paikkaan. Tässä kannattaa kuitenkin muistaa kohtuus. Pari sopivimmalta vaikuttavaa kustantajaa riittää. Kaikilla kustantajilla on oma kustannusmieltymyksensä, joka selviää tarkastelemalla julkaistuja kirjoja.

Kustantajaa ei kannata pommittaa välittömästi puhelinsoitoilla ja hätääntyneillä sähköpostiviesteillä. Käsikirjoituksia tulee suurimmille kustantajille kuukaudessa kymmeniä, jopa satoja, ja julkaisussa olevat kirjat ruuhkauttavat kustannustoimittajien työtä.

Kustannustoimittajan tehtävänä on poimia käsikirjoituksista parhaimmat, valovoimaisimmat ja myyvimmät. Kustannustalot ovat yrityksiä, eivät hyväntekeväisyyslaitoksia. Keskeneräisiä töitä ne eivät suostu julkaisemaan. Omaperäiset ideat saattavat menestyä, vaikka kaunokirjalliset taidot eivät olisikaan vielä teräksiset: ohjausta tulee kun saa jalkansa talon kynnyksen yli. Novellikokoelmilta edellytetään, että yksittäiset tarinat ovat hyviä mutta muodostavat samalla kokonaisuuden. Romaanin tulisi tarjota laaja näkemys käsiteltyyn teemaan.

Yleensä kustantajalta tulee paluupostissa kohtelias, mutta lyhyt kirje, jossa kiitetään mielenkiinnosta ja todetaan, ettei käsikirjoitus mahdu kustannusohjelmaan. Jos kustantajalta tulee mitä tahansa muuta, esimerkiksi pitempi kirje tai perusteluja, miksi käsikirjoitus ei tällä kertaa menestynyt, on jo voiton puolella. Suunta on ilmeisesti oikea, mutta jokin on vielä pielessä. Tässä vaiheessa ei kannata lannistua. Myös kirjailijoiden käsikirjoituksia palautetaan uudelleen työstettäväksi.

Kirjoittaminen on peliä, jossa sitkeimmät menestyvät. Pahimmassa tapauksessa eri kustantamot ja arvostelupalvelut antavat keskenään täysin ristiriitaista palautetta. Silloin kannattaa kuunnella sisäistä sankariaan ja valita, mitä ohjeita toteuttaa.

Harva singahtaa julkaisutaivaalle yhdessä yössä. Nuorenkin esikoiskirjailijan taustalla on monia unettomia öitä, kahvia ja tyhjiä viinipulloja. Yli viisikymppiset esikoiskirjailijat eivät ole nykyään harvinaisia.

Kirjoituskilpailut ovat hyvä oikopolku julkaisukynnyksen yli. Ne ovat myös hyvä ja sallittu keino testauttaa taitonsa. Valtakunnallinen julkaiseminen rakentuu pienistä virstanpylväistä - jokainen menestyminen ohjaa kirjoittajan kehitystä eteenpäin.